Sueños de una tarde dominical eli Sunnuntai-illan unelmia
Ote Premio María Teresa León 1999 -kilpailun tuomariston jäsenen Yolanda Pallín esipuheesta
Voittajateos Maritza Núñezin Sunnuntai-illan unelmia oli alusta lähtien kaikkien tuomariston jäsenten suosikki. Sen kaunokirjallinen laatu ja sen implisiittinen näyttämökelpoisuus tekivät tekstistä kilpailun lukuisista näytelmistä kypsimpiä ja kunnianhimoisimpia. Kirjailija käsittelee historiallista tilannetta faabelimaisesti vuorottelemalla realistisia puheenvuoroja ja monia runollisia kuvioita. Näytelmä on historiallinen kahdessa merkityksessä. Toisaalta näytelmän tarinan monet hahmot – mm. Frida Kahlo, Diego Rivera, Breton, Trostki – ovat myös historiallisia hahmoja. Toisaalta he eivät ole ainoastaan yksityisiä henkilöitä vaan he kuuluvat yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka vaikuttavat historiaan; he ovat hahmoja, jotka esittävät mielipiteitä kokemansa todellisuuden historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, johon he myös vaikuttavat. Näytelmän hahmojen kahdenlainen historiallisuus ei ole este kuitenkaan yksityisen elämän käsittelylle, sillä se nivoutuu ratkaisevalla tavalla politiikan ja taiteen väliseen monimutkaiseen suhteeseen.
Ei ole sattuma, että kirjailija muodostaa kohtauksia monimutkaisella temporaalisella rakenteella; se vastaa päähenkilön ajatuskulkua niin, että hän jakautuu kahteen Fridaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa ilmentymänä. Tällä rakenteellisella tekniikalla todellisuuden eri tasoja järjestetään päällekkäin niin, että moniin kysymyksiin ei saada selkeitä vastauksia. Onnelliset jaksot tulevat heti suuren kriisin jälkeen; Fridan itsemurhayrityksiä esitetään unenomaisilla kuvilla, jotka eivät eroa oletetuista todellisista tilanteista – epäilemme todellisuuden ainoan ja oikean tason olemassaoloa.
Kirjailija sijoittaa Fridan suuhun ajatuksen, että todellinen ja fantastinen eivät ole toisistaan poikkeavia, vaan ne ehkä ovat ainoa tapa kuvata yhteiskunnallista ja henkilökohtaista kauheutta. Sen takia kysymys, joka kulkee koko tekstin taustalla, käsittelee pikemminkin taiteilijan vastuuta historialliseen aikakauteen nähden kuin pelkkää jonkin hahmon konkreettisten tapahtumien selvittämistä.
Keskustelu taiteen ja vallankumouksen suhteista koskee itse taiteellisen työn lakeja. Kirjailija ei ujostele metateatraalista leikkiä, joka on täynnä vääristävää ekspressionismia. Hän kysyy itseltään ja meiltä, missä asiassa erehdyimme ja miten. Lopputulos on lohduton: ”kaikissa on tyranni; elämämme kuluu itseämme vastaan taistellen, jotta voisimme voittaa sen”.
